Pekan ajatuksia
Ajatuksiani yhteydestä
Piispa on yhteyden rakentaja hiippakunnassaan ja kokonaiskirkossa, yhteiskunnan suuntaan ja maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Tämä tehtävä on erityisen tärkeä, kun vastakkainasettelut lisääntyvät yhteiskunnassa ja kirkossa. Polarisaatio on osaltaan sosiaalisen median ja kybervaikuttamisen synnyttämää.
Piispa hoitaa yhteyksiä kirkon ja seurakuntien lisäksi laajasti yhteiskunnan eri tahoihin, kuten kuntiin ja kaupunkeihin, maakuntiin ja sote-alueisiin, oppilaitoksiin ja yliopistoihin, Puolustusvoimiin ja Rajavartiolaitokseen, Poliisiin ja Rikosseuraamuslaitokseen, herätysliikkeisiin ja järjestöihin, kulttuurielämään ja urheiluseuroihin. Piispa pitää yhteyttä muihin kirkkoihin sekä alueen kansanedustajiin.
Kirkossa on vaikeasti ratkaistavia erimielisyyksiä. Siksi tarvitaan taitoa elää erimielisinä yhdessä. Huomio tulee kiinnittää yhdistäviin asioihin. Meillä on yksi Herra, yksi usko, yksi kaste. (Ef 4:5).
Piispan viran vaativa tehtävä on ratkoa ja sovitella erimielisyyksiä. Jumala toimii ykseyden viran kautta ja antaa voimia tehtävään.
”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.” (Kol 3:12)
”Ajatus kansankirkosta on minulle läheinen. Siinä kristilliset arvot ovat yhteisen elämän perustana ja kirkon työ tavoittaa laajasti ihmisiä.
Kansankirkkoa kannattaa puolustaa juuri siksi, että se on menettämässä asemiaan ja tilalle on tullut vastakkainasettelua.”
”Minne tie vie, sinne mennä tahdon, olen matkalla mielin levollisin.” (nuorten laulusta)
”Minulla on lapsenomainen luottamus siihen, että miten käykin, käy hyvin. Jumala johdattaa elämässä ja Hänellä on meille varattuna uusia vaiheita ja uusia ovia.”
”Minne tie vie, sinne mennä tahdon, olen matkalla mielin levollisin.” (nuorten laulusta)
“Minulla on lapsenomainen luottamus siihen, että miten käykin, käy hyvin. Jumala johdattaa elämässä ja Hänellä on meille varattuna uusia vaiheita ja uusia ovia.”
Ajatuksiani uskosta
Minulla on vahva luottamus Jumalan läsnäoloon ja johdatukseen elämässä. Usko näkyy arjessa rakkautena ja heijastuu välittämisenä lähimmäisistä. Usko on toivon perusta ja voimavara elämässä.
Maallistuminen on vähentänyt uskoa Jumalaan, rukoilemista ja Raamatun lukua. Kirkon ei kuitenkaan pidä kulkea samaan maallistumisen suuntaan.
Kirkon on oltava rohkeasti kirkko, joka pitää eri tavoin esillä pelastusta, Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa.
Kirkko on syntynyt Sanan kautta ja elää siitä. Ilman Raamatun sanaa kirkon sanoma tyhjenee sisällöstä ja muuttuu ihmisille merkityksettömäksi.
”Opetuksesi olkoon puhdasta ja arvokasta, ja puheesi tervettä ja vakuuttavaa” (Tiit 2:7).
”Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan… Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvina.” (1 Piet 5:2-3)
Kirkon varsinainen aarre on Kristuksen evankeliumi. Ihminen kelpaa Jumalalle yksin armosta. Siksi ihmistenkin kesken vallitsee kunnioitus, armo ja anteeksiantaminen.
”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.” (2 Kor 8:9)
Ajatuksiani kirkon työstä
Kirkon työ toteutuu kohtaamisissa. Minulla on 23 vuoden ajalta seurakuntapappina lukuisia muistoja kohtaamisista, ihmisten ilon ääreltä kasteista, avioliittoon vihkimistä, konfirmaatioista ja onnittelukäynneiltä – kuten myös kaipauksen ja surun keskeltä kuolinvuoteelta, hautajaisista ja leskien tapaamisista vielä vuosien jälkeen. Ihmisten palaute tulee siinä, kun he kutsuvat tutun papin tärkeisiin juhliinsa.
Kohtaan seurakuntalaisia niin ehtoollispöydässä kuin kaupassa, urheilukentän laidalla, konsertissa ja teatterissa. Tutun papin kanssa tullaan juttelemaan elämän iloista ja suruista. Diakoniapappina laman vuosina olin etsimässä keinoja hädän lievittämiseen työttömyyden ja köyhyyden keskellä. Kävin työttömien toimintakeskuksessa, vanhainkodeissa ja kehitysvammaisten hoitokodeissa.
Kymmenen vuoden ajan kenttäpiispana olen kohdannut Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen henkilökuntaa ja varusmiehiä sekä vapaaehtoisia naisia palveluksensa keskellä esikunnissa, sotilaskodeissa, maastoharjoituksissa, rajapartiossa, aluksilla ja lennostoissa, sekä kriisinhallintatehtävissä Afganistanissa ja Libanonissa. Aina uudelleen sotilaiden usko on koskettanut.
Olen kohdannut sotaveteraaneja ja lottia sekä kaatuneiden omaisia, kun he ovat kutsuneet kenttäpiispaa tilaisuuksiinsa. Olen siunannut kymmeniä kentältä löydettyjä kaatuneita ja osallistunut omaisten helpotukseen, kun heidän läheisensä on päässyt viimein kotiin, sankarihautaan. Olen nähnyt sen tärkeän työn, jota sotilaspapit tekevät.
Kirkon työn tarkoitus on uskon syntyminen Kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakkauden toteutuminen ihmisten kesken. ”Kirkko on siellä, missä evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien (kaste, ehtoollinen) toimittamisesta.” (Augsburgin tunnustus VII).
Monien seurakuntien työ riippuu vapaaehtoisista, erityisesti resurssien vähentyessä. Vapaaehtoistyön arvostus ei ole vielä sillä tasolla, jonka se ansaitsee. Innostus ja sitoutuminen syntyvät luottamuksesta ja vastuun antamisesta.
Nuorissa on tulevaisuus. Kirkon on toimittava nuorten elämän todellisuudessa ja puhuttava nuorten kieltä. Sanoman ydintä ei pidä kuitenkaan muuttaa. Jokaisella sukupolvella on oikeus tutustua Raamattuun ja sen kautta uskoon.
Kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on vuosikymmenen päästä alle puolet. Vähemmistökirkolla on lähetystehtävä silloin myös omassa maassaan. Aikuisille suunnattu kasteopetus lisääntyy samalla kun kastamattomien määrä kasvaa. Diakonisen avun tarpeeseen on vastattava, kun yksinäisyys sekä talouden ja mielenterveyden ongelmat koskettavat monia.
Jumalanpalvelukset ovat kirkon elämän sydän. Evankeliumi, ehtoollinen, rukous, yhteys ja musiikki vastaavat arjesta nousevaan kaipaukseen sekä vahvistavat uskoa. On rakennettava siltoja, toivotettava tervetulleeksi, kutsuttava messukumppaneita, löydettävä jumalanpalveluksiin diakoninen ulottuvuus, joka vastaa maailman hätään.
Jumalanpalveluselämä koskettaa myös perheitä, lapsia ja nuoria. Kaikille ihmisille kuuluu ihmisarvo ja paikka seurakunnassa. Yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa on edistettävä laajasti.
“Minua rohkaisee Psalmin 32 sana: “Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”
Kuva: Johanna Lumijärvi
Ajatuksiani kirkosta ja yhteiskunnasta
Elämme suurten murrosten keskellä. Nyt tarvitaan toivoa ja tulevaisuuden uskoa. Kirkolla on siinä erityinen merkitys.
Kirkon toiminta kattaa koko maan ja tukee ahdingossa olevia.
Matala syntyvyys merkitsee työvoimapulaa, kestävyysvajeen pahenemista ja vaikeutta ylläpitää hyvinvointivaltion palveluita. Työperäinen maahanmuutto on välttämättömyys, mutta samalla haaste kotoutumiselle. Kirkon työlle lähimmäisten auttamiseksi on tulevaisuudessa lisääntyvä tarve. Jeesuksen seuraajat tunnetaan rakkaudesta lähimmäisiin ja halusta auttaa.
Lisääntyvät huostaanotot ja lasten sekä nuorten mielenterveysongelmat kertovat perheiden ahdingosta. Kirkon työ on tarpeen perheiden tukemiseksi ja avioliiton aseman vahvistamiseksi sekä rohkaisemiseksi lasten saamiseen ja kasvatustehtävään. Tuhannet seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset tekevät erittäin arvokasta työtä perheiden ja varhaiskasvatuksen hyväksi.
Globaalit ongelmat, kuten ilmaston kuumeneminen, nälkä ja talouden heikkeneminen pakottavat liikkeelle kasvavan määrän pakolaisia. Ilmaston lämpeneminen ja kestämätön kulutus tuhoavat luontoa sekä tulevaisuuden elinmahdollisuuksia.
Ongelmien keskellä tarvitaan toivon näköaloja. Ilmastoahdistuksen keskellä kantaa luottamus Jumalan huolenpitoon ja siihen, että voimme yhdessä toimia maailmamme parhaaksi. Jumala antoi luomisessa ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella maata (1 Moos 2:15). Kirkon ympäristöohjelma Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus antaa siihen hyvät suuntaviivat.
Ajatuksiani avioliitosta
Vihkikysymys jakaa kirkkoa ja eri kantojen edustajien on löydettävä keinot elää samassa kirkossa. Tämän eteen tahdon tehdä työtä. Yksimielisyyttä asiaan tuskin löydetään.
Kaikkien seurakuntalaisten on voitava tuntea, että he ovat tervetulleita ja hyväksyttyjä. Asia koskettaa syvältä monia omakohtaisesti. Ketään ei pidä jättää yhteyden ulkopuolelle. Kirkon on vahvistettava seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osallisuuden kokemusta.
Olen kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla, koska pidän sitä perusteltuna. Piispa ei voisi toimia vastoin kirkon yhteisiä päätöksiä. Samalla näen, että tässä asiassa on päästävä yhdessä eteenpäin.
Sitoudun muiden piispojen kanssa etsimään ratkaisua, jotta kirkko pysyisi koossa ja vastaisi ihmisten hengellisiin tarpeisiin.
Sanktioista, jotka liittyvät samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiseen ajattelen, että rangaistuslinja ei ole hyväksi kirkolle eikä yksittäisille papeille. Olisi muulla tavoin etsittävä sitoutumista yhteisiin päätöksiin.
Kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä koskee melko pientä ihmisryhmää. Suuri joukko suomalaisia, erityisesti nuoria, pitää kuitenkin tilannetta epäoikeudenmukaisena, ja siksi vihkikysymyksellä on kokoaan suurempi merkitys. Kokemus epätasa-arvosta vieraannuttaa monia, varsinkin nuoria kirkosta.
Erimielisyys vihkikysymyksessä on jakanut kirkkoa jo pitkään ja se tuntuu nousevan tärkeimmäksi asiaksi julkisessa keskustelussa ja kärkeen kirkon työlistalla. Vihkikysymys ei saisi kuitenkaan peittää muita aiheita alleen. Vuoden sisällä maailmantilanne on muuttunut täysin: Euroopassa käytävä sota, miljoonat ukrainalaiset pakolaiset, sodan seurauksena kiihtynyt inflaatio, energia- ja ruokakriisi, lapsiperheiden köyhyys ja maatalouden ahdinko sekä ilmaston kuumeneminen ja kiihtyvä luonnon tuho vaativat myös kirkolta huomiota ja toimia.
Huomiota on tarpeen kiinnittää myös miehen ja naisen välisten avioliittojen määrän laskuun. Vuonna 2021 avioliittoja solmittiin 19 579. Näistä 375 oli samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Miehen ja naisen välisiä avioliittoja solmittiin 2 483 vähemmän kuin edellisenä vuonna. Muutamassa vuodessa solmittujen avioliittojen määrä on laskenut viidellä tuhannella, siis noin viidenneksellä.
Avioliittoon vihkimisten dramaattinen väheneminen on yhteiskunnalle suuri kysymys, sillä avioliitto vahvistaa sitoutumista parisuhteeseen sekä lisää todennäköisyyttä ja mahdollisuutta lasten saamiseen. Vuonna 2022 syntyvyys oli yli sadan vuoden tilastointihistorian alhaisin. Liian pieni syntyvyys johtaa tulevina vuosikymmeninä hyvinvointivaltion ja eläkejärjestelmän rapautumiseen. Se on myös suuri oikeudenmukaisuuskysymys tulevina vuosikymmeninä.
Kirkon on tärkeää puhua parisuhteeseen sitoutumisen tärkeydestä, kannustaa solmimaan avioliittoja, rohkaista saamaan lapsia sekä antamaan tukea aviopareille ja lapsiperheille. Samalla on muistettava asian herkkyys: sopivan puolison löytäminen ja lasten saaminen eivät ole koskaan itsestäänselvyys.
Kuva: Jani Laukkanen / Sana-lehti
Ajatuksiani pelastuksesta
Palo- ja pelastustoimessa on selvää, mitä pelastus merkitsee: ihmisen pelastamista hengenvaarasta. Kristinuskon piirissä pelastusta ei nähdä yksiselitteisesti, vaikka se on uskon peruskäsitteitä. Pandemia, sota sekä ilmastonmuutos uhkaavat nykyisten yhteiskuntien ja länsimaisen elämäntavan säilymistä. Siksi viime vuoden synodaalikirjan osiossa ”Maailman pelastus” aihetta oli tarkasteltu hyvinvoinnin, ekokriisin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmista.
Kontekstuaalinen tai vapautuksen teologia näkee pelastuksen usein maailman sisäisenä oikeudenmukaisuuden toteutumisena. Esikuvana luetaan esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan kertomusta israelilaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Pelastuksen ymmärtäminen edellyttää tällöin vallitsevien rakenteiden murtamista. Siten vapautuksen teologia tulee lähelle eräiden poliittisten liikkeiden päämääriä. Jotkut ihmisryhmät katsotaan etuoikeutetuiksi ja syyllisiksi sortoon. Siksi hyväosaisiksi katsotuilta tulee poistaa heidän etuoikeutensa. Näin ajallinen pelastus ei koske yhdenmukaisesti kaikkia.
Maailmansisäistä pelastusta ei tulisi kirkossa asettaa hengellisen pelastuksen paikalle. Jeesuksen tehtävä pelastajana tulee kapeasti – tai väärin ymmärretyksi, jos häntä pidetään vain hyvän elämän opettajana tai marginalisoitujen vapauttajana.
Mikä siis on Jeesuksen rooli pelastajana? Ihminen on perustaltaan ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Ihmisen halu suuntautuu poispäin Jumalan tahdosta. Tästä synnistä nousevat itsekkyys, ylpeys, pahat ajatukset, sanat ja teot, joiden seurauksia kärsivä maailma ja luomakunta kantavat esimerkiksi rakkaudettomuuden, väkivallan, sotien tai ilmaston lämpenemisen kautta.
Jumalan pelastus ei kohdistu ensi sijassa synnin seurauksiin vaan sen alkusyyhyn, ihmisen eroon Jumalasta. Ihmiselle on mahdotonta omin voimin palata Jumalan yhteyteen. Siksi Jumala itse rakensi katkenneen yhteyden lähettämällä oman Poikansa ihmiseksi etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. Jeesus kuoli ristillä ja kärsi syyttömänä maailman synnin rangaistuksen. Näin Jumala sovitti maailman itsensä kanssa.
Augsburgin tunnustuksen mukaan (Artikla IV ja V) pelastus ei tule ihmisestä vaan Jumalan armosta, Kristuksen kautta. Kirkolla ei ole tärkeämpää tehtävää kuin julistaa eri tavoin evankeliumia, kastaa ja opettaa sekä viettää messua. Lopulta pelastus on yksin Jumalan vallassa ja hän voi pelastaa ne, jotka hän hyväksi näkee. Osallisuus Kristuksesta muuttaa ihmistä ja tuottaa hyvää hedelmää, rakkautta toisia ihmisiä kohtaan ja oikeudenmukaisuutta. Näin myös maailmansisäinen pelastus voi edetä ja toteutua, kun Pyhä Henki vähitellen muuttaa ihmistä Kristuksen kaltaiseksi.
”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh 15:5).
Yhteys Jumalaan Kristuksen kautta jatkuu myös kuoleman jälkeen. Siksi kristityllä on toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jumalan taivaassa mutta ihmisen järki ei sinne yllä. Se on meiltä salattu.
Kuva: Johanna Lumijärvi
Piispan tehtävät
Piispan tehtävänä on (Kirkkojärjestys 18:1§)
Vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa;
Valvoa, että kirkon tehtäviä hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen ja säädösten mukaan;
Tukea ja ohjata hiippakuntansa pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappis- ja papinvirkansa velvollisuudet;
Edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa ja valvoa, että työntekijät noudattavat kirkon oppia;
Edistää seurakuntien yhteistyötä ja talouden sekä hallinnon tarkoituksenmukaista hoitamista säädösten mukaan;
Suorittaa hiippakunnassa vihkitoimitukset ja virkaan asettamiset
Suorittaa muut tehtävät ja päättää ne asiat, jotka kirkkolain ja kirkkojärjestyksen
mukaan hänelle kuuluvat.
Vihittävä piispa lupaa (Kirkkojärjestys 18:3§)
”Tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sanassa ja siihen perustuvassa evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksessa.”
”Tahdon myös tehdä parhaani, että kaikki muutkin, sekä sananpalvelijat että sanankuulijat hiippakunnassani niissä pysyisivät ja niiden mukaan eläisivät.”
”Tahdon asettaa itselleni ohjeeksi Pyhän Raamatun opetukset oikean seurakunnan kaitsijan virasta ja velvollisuuksista. Tahdon huolehtia siitä, että minulle uskotussa hiippakunnassa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan.”
”Tahdon vihkiä ja asettaa virkaan pappeja, jotka havaitaan siihen kelvollisiksi.”
”Tahdon myös edistää maan rauhaa sekä kuuliaisuutta laillista esivaltaa kohtaan, noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä ja vakavasti kehottaa ja velvoittaa hiippakunnan pappeja samoin tekemään.”
”Kaiken tämän minä tahdon rehellisesti tehdä, niin että voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän auttakoon minua Jumala.”